Tänä aamuna olin hemmetin väsynyt, vaikka olin nukkunut jopa seitsemän tuntia. Koulussa ruokailussa Scarkku rupesi ihmettelemään, että oletpa kalpea tänään. Ohitin sen olankohautuksella, ja itseasiassa taisimme käydä keskustelun, kuinka hienoa olisi, jos pyörtyisin. Saisin silloin huomiota osakseni, nääs. Scarkku kyllä kertoi sellaisen tosiasian, että pyörtyessä voi vaikka lorauttaa housuun.

Liikuntatunnilla meillä oli hiihtoa. Pidän enemmän hiihdosta kuin luistelusta, mutta tänään ei hiihto sujunut. Kiersin sellaisen 400 (?) metrin lenkin, ja olin jo puolikuollut. Hiki valui, ja oksennus teki tuloaan. Minä kuitenkin kiersin sen vielä kahdesti, kuten muutkin. Sitten lähdimme porukalla neljän kilometrin hiihtomatkalle. Yhdessä välissä kuitenkin tajusin, etten voisi millään suorittaa matkaa loppuun. Kolmosluokkalaisetkin hiihtivät minua nopeampaa. Pysähdyin ladun reunaan odottamaan opettajaa, joka tuli perässä. Olo oli aivan hirveä, ja jostain syystä menin paniikkiin. Ehkä panikoin siitä, mitä minusta puhuttaisiin tämän jälkeen. Sain siis jonkinasteisen paniikkikohtauksen, ja märkiä poskiani vimmatusti pyyhkien kuvailin olotilani opettajalle.

Opettaja oli sitä mieltä, että nyt menet kotiin. Niina tuli ystävällisesti saattamaan minua. Samalla hetkellä, kun avasin kotioven, laatta lensi kaaressa. Scarkku oli taas oikeassa.

Kyllä minä luultavasti menen huomenna kouluun. On viimeinen terveystiedon koe ja matikassa mennään eteenpäin. Minut on kasvatettu siihen, että kouluun mennään, vaikka kuolon viikate kurkulla. Kun uunimakkarat poistuivat elimistöstäni, oloni alkoi olla jo parempi. Nyt juuri heräsin, ja olo on jo huomattavasti kohentunut.