Ripille pääsin, jei! Se leipä mikään leipä ollu, ohut pureskeltava pastilli vaan. Siinä oli Jeesuksen kuva ristillä. Se oli se viini aika lailla mehun oloista: ruotsalaiset juovat viinaa veden kanssa, venäläiset ilman vettä ja suomalaiset kuin vettä. Minä satun olemaan melkein suomalais-venäläinen, joten join sitä kuin mehua. Enkä edes oksentanut papin päälle. Se siitä olisikin vielä puuttunut: kompastelin sen toogan kanssa ihan tarpeeksi.

En ollut tajunnut, että joku ehkä halusikin antaa mulle rehuja. Säikähdin, kun Adalmiina-Aleksandra sekä hänen Hoitohevosensa (plus Hoitohepan serkku, olkoon nyt vaikka Sanni-Juuteri) kertoivat tuoneensa mulle kukkia. Eipä siinä mitään, käytiin pikku rinki kukkakaupassa ja kotioville kolkuttelemaan.

Bileet kotonani olivat aika pliisut. Vieraita oli yhteensä peräti 11 ja rahaa sain vain 180 euroa, ei kiva. Kaikki anto vaan jotain kakskymppisiä. Ja mulle annettiin KOLME ristikaulakorua. KOLME. Jumalauta! Olis vaan antanu rahaa. Mitä mä hopeoiduilla ristikaulakoruilla, jotka makso korkeimmilllaan ehkä seittemän ja puol euroa, teen? Okei, mummun antaman KULTAISEN ristin ymmärrän: tummu oli kuulemma ostanu sen jo kymmenen vuotta ennen tätä päivää. Oli vaan lapselleen sanonu, että anna se sitten Piritalle kun pääsee ripeille.

Kun juhlien jälkeen marmatettiin, kävi ilmi, että meidän perheellä on todella huonot välit sukulaisiin. Kysyin sitten äiskältä, että minkä takia ootte ne välit sellaisiksi saattanut, ja vastaus oli vain, että suku on pahin. Paljon se mua lohduttaakin. Toisaalta, eihän ripille pääst ole nyt niin iso juttu, kuin joku valmistuminen esimerkiksi. Isoveljeni sai valmistuessaan rahaa lähemmäs tuhat euroa. Ja hän valmistui merkonomiksi. Näillä näkymin minä taas tulen pääsemään neljän tai viiden vuoden kuluttua ylioppilaaksi. Huomaan, että vanhempani yrittävät selvästi korvata sitä, että suku on sellanen paskaläjä. Sanoivat siirtävänsä mun tilille 500 euroa. Sain tosin kinuttua sen 502 euroon. Kyllä se on jo huomattu, että mä olen saanut huonot geenit, ja se näkyy. Periaatteessa minä isoveljieni tai ainakin toisen isoveljen kanssa olemme tämän suvun mustia lampaita, kun menestymme koulussa ja varmaan tulevaisuudessakin ihan hyvin. No, äiskäni veli ja veljen vaimo asuvat Ruotsissa asuntovaunussa, joten voitte verrata meitä keskenämme.

Onneksi Scarkku tuli luomaan vähän siedettävyyttä siihen ilmapiiriin, joka täällä vallitsi ennen hänen tuloaan. Jutustelimme niitä näitä ja tunsin taas vaihteeksi olevani typerys. Scarkku ainakin haukotteli suu ammollaan. Toivottavasti sulla ei ollut ihan kamalan tylsää, mä olin vain väsynyt ja juonut punaviiniä. Kiitos kukista.

Melkein viikko sitten kävin yksityisessä rippikuvassa. Valitsin taustaksi synkät pilvet ja kuvaaja nauroikin, että ilmeisesti sä haluat kuvaan vähän enemmän dramatiikkaa. Kun hän ehdotti kynttilää ja Pipliaa, menin melkein shokkiin, kun edes ajattelin sitä. Sanoin, että ehdottomasti ei, se on aivan liian harrasta minulle. Siinä sitten olin kuvattavana valkoisen kerberan kanssa tuntien oloni äärimmäisen epämukavaksi. Sanoin kuvaajalle, etten halua hymyillä niin, että hampaani näkyvät. Hän kyllä onnistui naurattamaan minua. Mun poker face vaatii hiomista. Toivottavasti sieltä tuli ainakin yksi siedettävä kuva. Pahoittelen, ettei tekstini etene kronologisessa järjestyksessä.

Ennen kuvausta kävin parturissa. Värjäsin vaaleaksi, mutta alta, mistä olin värjännyt tummanpunaiseksi, väri on mahdotonta poistaa. Nyt se on sellaista pastellinsävyä. Mutta suurin muutos oli se, että leikkasin niin lyhyeksi, että huh huh. Hiukset yltävät juuri ja juuri niskan yli. Niistä saa vain ihan pienen poninhännän, mikäli sitä nysää voi sellaiseksi kutsua. Ikuinen keskijakaukseni ei olekaan enää ikuinen, vaan entinen. Otsatukkani on kivasti vinoon leikattu, vaikkei se sitä varsinaisesti olekaan. Ja kaikkihan ymmärtävät. Joissakin kulmissa kampauksessani on jotain tiettyä nostalgiaa. Tämä malli ei ehkä ole tämän hetken hoteinta muotia, mutta itse pidän kovasti. Osasi parturi tehdä hommansa. Ainakin ratsastuksenopettajani kehui kovasti. Hienoa, jos muutkin tykkää. Nämä hiukset on ainakin helpommat. Inhosin niitä vanhoja. Kyllä sitä nyt jotain vaihtelua pitää välillä saada, eikös juu.

Niin. Olen kirjastossa töissä. Aloitin maanantaina. Eka päivä oli paha. Se oli todella paha. Huippupaha. Nukuin yöllä liian vähän ja olin tietysti väsynyt. Te ette tiedäkään, kuinka vaikeaa kirjastossa on olla töissä! Pitää muistaa ihan rutosti asioita. Hyllyttäminen on pahinta. Se ottaa sekä henkisesti ja fyysisesti koville. Siinä pitää käyttää ruhoa ja aivoja samaan aikaan, mulle se on lähes mahdotonta! En tosiaankaan osannut mitään. Aakkosten osaaminen ei tässä paikassa tarkoita niiden luettelemista, täytyy lähes ajatella, kuin aakkoset. Kirjoitin ne toisena päivänä käteen. Ei mene koko päivää siihen, kun yhden hyllytettävän kirjan aikana käy koko hemmetin litanian läpi vain huomatakseen, että meni hakemansa kirjaimen ohi. Koko aamu kahdeksasta ruokataukoon (kello puoli yksitoista) on pelkkää hyllyttämistä. Se on ihan hirveää. Muut hommat kirjastossa ovat mukavia. Lainaaminen ja kirjojen palauttaminen on ihan jännää puuhaa, myös leimaaminen ja muut tällaiset puuhat. Pääsin toisena työpäivänäni muovittamaan. En onneksi päällystänytkään naamaani, vaikka lähellä olin. Itseasiassa muovittaminen sujui ihan kivasti. Mitä nyt muutamia kupruja tuli, mutta niitähän tulee itse kullekin.

Mitäs vielä muuta voisi tähän viestiin kirjoittaa. Huomenna tai joskus kirjoitan yhden kirja-arvostelun, tai miksikä esittelyksi sitä halutaan ikinä kutsua. Ai niin joo, söin banaaneja tässä yhtenä päivänä.