Olen sokerilakossa. Siis valkoisen sokerin lakossa. Sakkaroosilakossa. Glukoosi ja fruktoosi menevät, mutta eivät yhdessä. Olen ollut kohta kaksi päivää lakossani. Virunut pohjalla olen. Vielä ei tee pahemmin mieleni karamellia, jukurttia tai jäätelöä, kekseistä puhumattakaan. Äsken kyllä meinasi lipsahtaa. Olin juuri lopettamaisillani sokerittoman riisipuuron mussutuksen, kun mieleeni juolahti, että mitäköhän sitä söisi jälkiruoaksi.

Valitan meidän äidillemme aina, kuinka hän tuo vain pahoja jäätelömakuja: mansikkaa ja vaniljaa, joita kukaan ei sitten koskaan syö. Paitsi äiti, iskä ja molemmat isoveljeni. Mutta koska minä vastaan ainakin syömisen kannalla kolmeakymmentäviittä ihmistä, neljä syöjää ei tunnu sen rinnalla tuulen henkäykseltäkään. Tänään, juuri tänään, 35 tunnin sokerinsyömättömyyden jälkeen, pakastimesta pullotti kaksi maukasta, maukasta jäätelömakua. Oikein kiusakseni oli ne hankkinut, normaalisti saan aina teroittaa kirvestä, ennen kuin suostuu tuomaan kaupasta muuta kuin vaniljajäätelöä. Olin hetken jo luopumaisillani lakostani, kunnes ajattelin, että perhanan kakara, haaskannut 35 tuntia elämästäsi, nyt et tee sitä. Ei mieleni jäätelöä edes tehnyt, se on vain ehdollistunut refleksi, luopua kaikesta vapaaehtoisesta.

Söin sitten jälkiruoaksi kolme patonginpalaa. Kolme kuivannutta juustopatonginpalaa.