Elämässäni on monia eri käännekohtia. Ensimmäinen taisi olla kolmi- tai nelivuotiaana vaa'alla. Siitä hetkestä lähtien minä aloin lihomaan, lihoin kuin pieni porsas. Se hetki määräsi tulevaisuudestani, se määräsi tulevat läskini. Voi, olisinpa ollut fiksumpi! Olisinpa tuntenut sen pienen äänen sisimmässäni, joka kertoi tämän olevan naurettavaa, typerää! Mutta olin vasta nelivuotias. Ei silloin vielä ymmärrä tekojensa seurauksia.

 

Olin pienenä lapsena todella röyhkeä. Perheen ainoa tytär, jota äiti piti kullannuppuna, mutta jonka kaksi isoveljeä koulivat ankarasti. Olin jo silloin johtaja, ja kun minut vielä istutettiin Prätkähiirien eteen, jotain liikahti sisälläni. Minusta oli kova, vaikka minulla olikin tasapainoinen ja turvallinen taaperoikä takana. Se oli vain luonteeni, kaikkien pitää palvoa minua. Lapsena ihan aidosti luulin, että koko maailma, koko maailmankaikkeus, äiti, isä, veljet, lelut on luotu vain ja ainoastaan minua varten. Mutta kuitenkin, olin kovis. Kiltistä pikku narsistista tuli kerhokiusaaja. Hoitopaikassa minä aina määräsin, kuka leikki milläkin leluilla. Erityisesti päiväkodissa tämä oikein korostui. Muut lapset jopa jättivät minulle ja yhdelle silloiselle kaverilleni (nykyään kasilla, en luultavasti oppinut hänen nimeään kunnolla, ennen kuin koittivat nelos- tai vitosluokan ajat) oman leikkinurkkauksen. By the gay, tuli tässä vain mieleeni, ettei minulle päiväkodissa koskaan kerrottu hoitajien nimiä. Minulle vain sanottiin, että tervetuloa, meneppäs leikkimään. Kun olin ainakin puolen vuoden harjoittelun jälkeen oppinut heidän nimensä, tuli päiväkotiin uusi lapsi. Satuin olemaan samassa tilassa, kun hoitajat esittelivät itsensä hänelle. Muistan sen katkeran tunteen, kun ajattelin, etteivät he koskaan minulle olleet nimiänsä kertoneet. Siksi varmaan olenkin kasvanut kieroon.

 

No, menin kouluun, minua alettiin kiusata ruumiinrakenteeni takia. Minusta tuli perfektionisti, kun opettajani moitti käsialaani. Sitten minusta tuli luokan pelle. Seuraava suuri muutos, mikä vaikuttaa vielä tänä päivänäkin, oli viidennen luokan historian koe. Siinä oli kaikkia mahdollisia spartalaisia ja niitä. Olin valmistautunut siihen, kuten aina ennenkin kokeisiin: lukemalla kahdesti koealueen läpi huonommin tai paremmin, ja kasin luokkaa olivat numerot siihen mennessä olleet. Kun tein koetta, ja käänsin sivua, eikä siellä enää ollutkaan tehtäviä, tuntui kuin koe olisi loppunut kesken. Jos minulle nykypäivänäkin tapahtuu niin, tiedän, että koe on mennyt hyvin. Kun on näet osannut vastata hyvin kaikkiin tehtäviin, eikä ongelmia aiheuttavia tehtäviä odostusten mukaisesti tullutkaan. Ja niin tuli kokeenpalautusaika, olin paskajäykkänä jännityksestä, kuten aina ala-asteella kokeita saadessamme. Ottaessani kokeen käteeni, sydämeni hyppäsi kurkkuun, painoin paperin rintaani vasten, ja ihmettelevälle kaverilleni vastasin heikolla, mutta innokkaalla äänellä: "mä sain kympin!" Se oli ensimmäinen täysi kymppini koskaan, ellemme laske englannin sanakokeita mukaan. Siitä hetkestä lähtien, luin kokeisiin kuin hullu, ja sain aina kymppejä... kunnes tulin yläasteelle, missä numerot putosivat ysiin tai kasiin. Silti edelleen jatkuu kokeista stressaaminen.

 

Yläasteiässä löysin Harry Potterin. Kolmannella luokalla olin tosin lukenut Azkabanin vangin "pitkän kirjan lukemisen ilosta", mutta en sen kummemmin osannut välittää siitä upeasta maailmasta, jonka Rowling oli rakentanut. Tästähän riittäisi juttua vaikka pidemmäksikin aikaa sepustettavaksi, mutta enpä taida sitä ruveta tässä sen kummemmin valittamaan asiasta... No kerron nyt vähän, ihan vähän vain! Luin viimeisen kirjan ensimmäiseksi. Fiksua. Sen jälkeen kahlasin onnessani kaikki muutkin kirjat läpi. Kun luin Kuoleman varjelukset muiden kirjojen jälkeen uudestaan, lopetin pala kurkussa. Okei, en kehtaa edes myöntää, kuinka suuri pala se oli. Koen sen vähän tekofanitukseksi, kun niin lyhyessä ajassa onnistuin luomaan niihin kirjoihin niin läheisen suhteen. Kuitenkin, Potterien sydäntäriipaiseva loppu riipaisi sydäntäni. Jotkin palat sisälläni loksahtivat paikoilleen.

 

Yhtenä kesänä ahmaisin Sharran Pakkaskukkia-ficin läpi. Rakastuin ficciin heti, rakastuin Ariannaan ja Siriukseen, rakastuin Remukseen. Vihastuin Jamesiin, ja erityisesti Lilyyn, en pitänyt Cinnamonista, enkä Jazzista. Sirius/Arianna-paritus oli silloin lempi Mary Sue -paritukseni, mutta nykyään pidän paria ihan hirveänä kurana. Oho, ajauduin väärille poluille. MUTTA heti Pakkaskukkien jälkeen aloitin luonnollisesti sen jatko-osan, Memoryn, lukemisen. Memory oli tuolloin vielä keskeneräinen, joten lueskelin sitä aina, kun uusi osa ilmestyi. Tosin täytynee tunnustaa, että Memory oli niin synkkä verrattuna Pakkaskukkiin, että muutamat hautajaiset jätin suosiolla lukematta. Kun viimeinen osa ilmestyi, olin jo melkein menettänyt kiinnostukseni koko ficciin. Kuitenkin sen viimeisen osan velvollisuudentunteesta luin, ja toivon syvästi, etten olisi sitä koskaan tehnyt. Ficin loppu repi minut riekaleiksi, en voinut käsittää, miksi Sharra kirjoitti sellaisen lopun. Viimeinen kappale oli l o i s t a v a. Rowling sössi epilogin kanssa, Sharra teki taidetta. Mutta ahdistuin ficin lopusta niin kovasti, että tuskaani ei olisi voinut ihan helposti tajuta (sehän oli kuitenkin vain fan fiction). Painoin vain ruksia, kokosin ajatuksiani puoli vuotta, ja sen jälkeen vasta menin kommentoimaan Sharralle, tuottiko hänen kova työnsä hedelmää. Kyllä tuotti, sanon minä.

 

Otetaans takapakkia hiihtolomaan 2005. Se loma oli meidän perheellemme ainutlaatuinen, nimittäin isämme 50-vuotiaan taipaleen kunniaksi me matkustimme Kanariansaarille. Perheen kaula osti minulle alennuskopasta kirjasen lukemiseksi lentomatkalle. Kirjanen oli mangaa nimeltä Ranma ½, numero 11: Ihmeresepti. Mielestäni pokkari oli älyttömän hyvä. Luin sen matkalla ainakin viisi kertaa läpi. Kotona vielä useampaan otteeseen. Kerran satuin menemään äitini kanssa yhdessä kauppaan. Heittäkääpä villi veikkaus mitä sieltä hyllyltä löytyi, nooo olisikohan se seuraava numero! Siitä hetkestä lähtien keräsin sarjaa. Minua tosin harmitti, ettei sarjan ensimmäisiä osia löytynyt kerrassaan mistään.

 

Sattuipa sekin päivä, että menimme divariin (onko oikea sana?). Sieltä löytyi läjäpäin vanhempia ja uudempia Ranmoja. Minulta siis puuttuivat pokkarit yhdestä kymmeneen, sekä muutamia muita siihen mennessä ilmestyneitä. Muistan katsoneeni äitiäni, ja sanoneeni: "kerran se vain kirpasee." Kaikkia ei kuitenkaan kerralla ostettu. Ostimme pokkareita aina kahden satseissa. Koska ne olivat käytettyjä, ne olivat myös halvempia. Rupesimme taloudellisiksi, ja aina uuden ilmestyttyä odotimme, että joku käy viemässä sen uudelleenmyytäväksi. Kaikkia Ranmoja en hankkinut, vaan lainailin niitä kavereiltani. Niin kului muutamia vuosia, enemmän tai vähemmän Ranmaa lukien. Kun viimoinen osa 38 ilmestyi, päätimme äitini kanssa odottaa, että se tulee divariin. Aina välillä kävimme tarkistamassa, mutta kukaan ei halunnut ilmeisesti luopua päätösosasta. Unohdin moneksi vuodeksi koko sarjan. Uutena vuotena 2010 tulin ajatelleeksi, että johan on helvetti. Omistan suurimman osan niistä hemmetin pokkareista, mutta sarjan päätöstä en tiedä. En tiedä, menivätkö Ranma ja Akane lopuksi naimisiin, vai onko pokkarin kansi ollut vain jotain suurta huijausta. Menin Huuto.nettiin ja yksinkertaisesti hankin ne pokkarit, joita en ollut lukenut.

 

26.1.2010 saatoin päätökseen lähes viisi vuotta kestäneen ajanjakson. Elämäni suuri käännekohta. Luin päätösosan, numero 38, Hääkellot, sarjasta Ranma ½.